Kaikkein pahinta on hiljaisuus. Kaikki tämä tapahtuu salassa ja piilossa, lapsettomuus on aihe mistä ei puhuta läheisten ja vielä vähemmän tuttavien kanssa. Ei vaikka tämä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja vaikka tämä kaikki rusentaa palasiksi. Niimpä itken ja huudan kotona ja astuessani ovesta ulos kasaan itseni ja esitän kaiken olevan hyvin. Lapsettomuus on kuin läpinäkyvä viitta, minä hautaudun sen alle, mutta muut eivät sitä nää.
Muutamat ihmiset tietävät, osa osaa suhtautua, osa ei ollenkaan. Eivätkä hyvin suhtautuvatkaan osaa aina valita oikeita sanoa. Saan kuulla olevani kamalan nuori, minulla on paljon aikaa. Ja että kyllä meidän aika vielä koittaa, kunhan lopetatte yrittämisen. Paljon kliseisiä ja tyhjiä lauseita, mutta annettakoon se anteeksi. He sentään yrittävät, vaikka onkin varmasti vaikea löytää lohduttavia sanoja. Eniten kaipaisin kuitenkin kuuntelevaa korvaa, sitä että saisin purkautua ilman että olisi pelkoa toisen loukkaantumisesta tai että hän pitäisi minua ihan tyhmänä.
Minä haluaisin puhua, kertoa ympärilläni oleville ihmisille miksi minusta on tullut niin vaikea ihminen. Miksi minä välttelen tapaamisia lapsiperheiden kanssa. Haluisin kertoa että en tarkoita pahaa, vaikka itken kun kerrot odottavasi vauvaa.
Vaikka haluaisin, tämä on liian intiimiä, liian herkkää jaettavaksi. Eikä koskaan ole oikea hetki ja tarpeeksi voimia kertoa miten paljon elämä satuttaa.
